Rahan tulevaisuus

Erilaisten kryptovaluuttojen räjähdysmäinen kasvu uhkaa kansallisia rahajärjestelmiä sekä niiden itsenäisyyttä ja suvereniteettia. Vastatakseen tähän uhkaan keskuspankit kautta maailman kehittävät omia digitaalisia valuuttojaan eli digitaalista keskuspankkirahaa, Central Bank Digital Currency (CBDC). Ruotsi ja Kiina ovat tässä kehityksessä etulinjassa. Nämä kaksi maata olivat myös ensimmäiset maat, jotka aikoinaan ottivat setelirahan käyttöön. Kiina, tai oikeammin Kublai Kaanin valtakunta Yuan dynastia, 1200-luvulla ja Ruotsi 1600-luvulla. Ruotsissa myös aloitti maailman ensimmäinen keskuspankki vuonna 1668. Nämä kaksi maata tulevat todennäköisesti olemaan myös ensimmäiset merkit- tävät taloudet, jotka laskevat liikkeelle pelkkää digitaalista keskuspankkira-haa. Tässä artikkelissa tarkastellaan rahan luonnetta, siltä vaadittavia ominaisuuksia, miten rahaa syntyy ja luodaan sekä mitä digitaalinen keskuspankkiraha oikeastaan on. Sen lisäksi punnitaan digitaalisen valuutan hyödyt ja mahdollisuudet ja toisaalta mitä riskejä ja uhkia se voi tuoda tullessaan, erityisesti ajatellen nykyistä raha-, pankki- ja talousjärjestelmää.

Raha on sitä, mitä me yhteiskunnassa yhteisesti ja yhteisymmärryksessä sovimme sen olevan. Ei todellakaan mitään sen kummempaa. Kuitenkin, jotta tämä sopimus toimisi, rahan on täytettävä kolme keskeistä ominaisuutta.

Ensimmäiseksi: kaikkien tavaroiden ja palveluiden hinnat täytyy pystyä ilmaisemaan sillä yksiköllä, jota kutsumme rahaksi, jotta me voimme helposti vertailla eri asioiden hintoja. Tämä yksikkö on esimerkiksi euro, kruunu tai dollari. Ensimmäinen vaadittava ominaisuus rahalle siis on, että rahan on oltava arvon mitta.

Toiseksi: rahan täytyy perustua yleiseen luottamukseen. Jotta voisimme itse päättää, kulutammeko rahamme heti vai säästämmekö myöhempää kulutusta varten, rahan täytyy säilyttää arvonsa. Toinen vaadittava ominaisuus siis on, että raha on arvon säilyttäjä.

Kolmanneksi: jokaisen, jonka kanssa teemme vaihdantaa, täytyy hyväksyä raha maksuksi tavaroista tai palveluista. Kolmas vaadittava ominaisuus siis on, että raha on vaihdon väline.

Nykyisenkaltaisessa rahajärjestelmässä on oikeastaan kahdenlaista rahaa; keskuspankkirahaa ja liikepankkirahaa. Keskuspankkirahan luo kunkin yhteisön keskuspankki, esimerkiksi Euroopan keskuspankki tai Riksbanken. Keskuspankkiraha synnyttää vaateen keskuspankkia kohtaan, eli liikkeeseen lasketut kolikot ja setelit ovat oikeastaan velkakirjoja, joista keskuspankki vastaa. Ruotsin kruunu, seteli tai kolikko, synnyttää vaateen Riksbankenia ja siten tietysti viime kädessä Ruotsin valtiota kohtaan ja euron tapauksessa vaade syntyy Euroopan keskuspankkia ja lopulta eurojärjestelmää kohtaan.

Keskuspankkiraha on esimerkiksi euroja tai Ruotsin kruunuja, joita Euroopan keskuspankki tai Riksbanken on laskenut liikkeelle. Keskuspankkiraha voi olla fyysistä rahaa, eli kolikoita ja seteleitä, tai elektronista rahaa liikepankkien tileillä keskuspankissa. Keskuspankki luo uutta rahaa laskemalla liikkeelle uusia seteleitä ja kolikoita tai lainaamalla elektronista rahaa liikepankeille, jonkin maksujärjestelmän kautta.

Keskuspankit eivät kuitenkaan ole ainoita toimijoita, jotka voivat laskea liikkeelle elektronista rahaa. Yksityiset liikepankit luovat uutta rahaa myöntämällä yleisölle lainoja. Kun pankki myöntää asiakkaalleen vaikkapa asuntolainan, asunnon ostajalle syntyy velka suhteessa pankkiin. Samaan aikaan pankki siirtää saman summan asunnon myyjän tilille, jolle taas muodostuu saatava suhteessa pankkiin talletuksen muodossa. Näin uusi laina luo uutta rahaa järjestelmään. Vastaavasti liikepankkirahan määrä järjestelmässä vähenee, kun lainanottaja maksaa lainaansa takaisin pankille. Liikepankit eivät voi tietenkään luoda määrättömästi rahaa näin toimimalla, vaan lainanantoa säädellään laeilla ja pankkisääntelyllä. Esimerkiksi liikepankilla tulee olla tietty määrä likvidejä varoja, jotta pankki pystyy maksamaan velkansa tallettajille, jos nämä haluavat nostaa talletuksensa omilta pankkitileiltään. Pankeilla on myös tarkat pääomavaatimukset, mikä tarkoittaa sitä, että jokaista kruunua tai euroa vastaan, jonka pankki lainaa, täytyy pankilla olla tietty määrä omaa pääomaa. Pankit rahoittavat lainanantoaan omalla pääomallaan sekä ottamalla lainaa muilta osapuolilta, esimerkiksi juuri pankkitalletuksilla tai laskemalla liikkeelle joukkovelkakirjoja, bondeja, joita sijoittajat sitten ostavat.

Liikepankkeihin liittyy olennaisena osana järjestelmää talletus-suoja. Talletukset, joita yrityksillä tai yksityishenkilöillä pankeissa on, olisivat vähemmän turvallisia kuin keskuspankkiraha, jollei talletussuojaa olisi. Talletussuojan, eli eräänlaisen valtion takauksen, tarkoituksena on varmistaa yleisölle, että liikepankkiraha on ihan yhtä turvallista kuin keskuspankkiraha. Valtio tekee näin, koska yhteiskunta hyötyy siitä, että luottamus raha- ja maksujärjestel-mään säilyy.

Mitkään tämänhetkiset digitaaliset valuutat, kryptovaluutat tai paremminkin kryptoomaisuudet, kuten esimerkiksi Bitcoin, Etherum ja vaikkapa alun perin vitsinä liikkeeseenlaskettu DogeCoin (niitä on vielä satoja ellei tuhansia muitakin), eivät ainakaan tällä hetkellä täytä edellä kuvattuja rahalta vaadittavia ominaisuuksia. Ne ovat erittäin volatiileja, eli niiden arvot vaihtelevat voimakkaasti, ne eivät välitä kovinkaan hyvin informaatiota tavaroiden tai palvelusten hinnoista, eivätkä ne ole yleisesti hyväksyttyjä vaihdonvälineitä. Mikään julkinen laitos tai organisaatio ei myöskään takaa kryptovaluuttoja. Niillä ei siis ole perus- tai luontaista arvoa. Arvoa takaa ainoastaan esimerkiksi joissakin tapauksissa louhintajärjestelmään sisäänrakennettu niukkuus.

Kryptovaluutan pohjalla oleva algoritmi voi toki olla myös sellainen, että se yrittää vakauttaa omaa arvoaan suhteessa keskuspankkien ja hallitusten liikkeeseen laskemaan rahaan ja on siten sidottu esimerkiksi euroon, dollariin tai oikeastaan mihin tahansa omaisuusluokkaan, vaikkapa kultaan tai kiinteistöihin. Tällainen ”Stablecoin” on esimerkiksi Facebookin kaavailema Diem tai Amazonin suunnittelema token-pohjainen raha. Mitään varsinaista uutta ne tuskin tuovat, ja niiden potentiaalinen merkitys perustuukin enemmän kyseessä olevien palveluiden valtaviin käyttäjämääriin.

Digitaalinen keskuspankkiraha, CBDC, olisi taas julkisen toimijan tarjoama vaihtoehto maksamiseen. Se tarjoaa turvalliset peruspankkipalvelut koko väestölle ja kaupallisista toimijoista riippumatta. Helpoin tapa ymmärtää sitä on ajatella se digitaalisena käteisenä eli maksuvälineenä, jonka takaajana, hyväksyjänä ja liikkeeseenlaskijana on suoraan valtio tai sen valtuuttama keskuspankki. Kun käytämme seteleitä tai kolikoita maksamisessa, emme tarvitse liikepankkeja tai muita selvitysjärjestel-miä kirjaamaan maksutapahtumia. Kolmansia, ei valtiollisia osapuolia, ei myöskään tarvita silloin, kun käytämme maksamiseen digitaalista valuuttaa tai keskuspankkirahaa.

Huolimatta kryptovaluuttojen puutteista täyttää rahalta vaadittavia ominaisuuksia, niiden suosion kasvaminen asettaa valtiolliset toimijat ja keskuspankit uudenlaisten uhkien eteen. Keskuspankkien suvereniteetti ja integriteetti rahamäärän kontrolloijana ja koko rahajärjestelmän ylläpitäjänä kyseenalaistuu. Sääntelyn puuttumisesta aiheutuvat riskit, kuten huijaukset ja kryptovaluuttojen käyttö rikollisiin tarkoituksiin, ovat ilmeisiä.

Mikäli keskuspankit eivät reagoisi riittävän nopeasti ympärillämme tapahtuviin muutoksiin, seurauksena saattaisi olla luottamuksen heikkeneminen rahajärjestelmää kohtaan. Teknologisesta kehityksestä jälkeen jääminen voisi johtaa FinTech-maailmasta ulosjäämiseen. Maksujärjestelmien sujuvuus ja helppous olisi uhattuna, ja koko kehityskulkua ohjaisivat ja viitoittaisivat ainoastaan yksityiset toimijat, joita ohjaa lähes pelkästään voittojen tuottamisen motiivi.

Digitaaliselle keskuspankkirahalle tai käteiselle voidaan määritellä viisi keskeistä periaatetta. Sen on oltava laajasti saatavilla yhtäläisillä ehdoilla kaikille ja koko valuuttaalueella. Sen on oltava vaihdettavissa valuutan muihin olomuotoihin, seteleihin ja kolikoihin, niin kauan kuin niitä on vielä olemassa, ja elektroniseen keskuspankkirahaan pariteetissa. Sen on oltava yhtä luotettava kuin valuutan muutkin muodot. Sen ei tule myöskään syrjäyttää tai haitata yksityisen maksamisen hankkeita ja ratkaisuja. Ja viimeiseksi, se ei saa kasvattaa rahoitusvakauteen liittyviä riskejä tai häiritä rahapolitiikan toimeenpanoa.

Todennäköinen ratkaisu CBDC:n toteuttamiseen on tilipohjainen ratkaisu. Kansalaisilla olisi siis käytössään CBDC-rahalle keskuspankissaan nykyistä liikepankissa olevaa pankkitiliä vastaava tili, jota kutsuttaisiin CBDC-tiliksi. Tilipohjainen ratkaisu mahdollistaisi myös koron (joko positiivisen tai negatiivisen) maksamisen. CBDC-tilille maksettava korko voitaisiin tarvittaessa porrastaa esimerkiksi siten, että korkoprosentti olisi alempi tietyn tilin saldon ylittävältä osalta. Tällöin tavalliseen päivittäisasiointiin tarvittava rahamäärä olisi aina vähintäänkin yhtä hyvä vaihtoehto kuin käteinen. Samalla positiivisten korkojen ympäristössä korkoa maksavalla CBDC-rahalla voitaisiin välttää korottoman käteisen tehot-tomuuteen liittyviä ongelmia. Jotta CBDC-raha olisi käyttökelpoinen maksuväline, ei tietenkään riitä pelkästään se, että keskuspankki laskee sitä liikkeeseen. Sen tulee olla käytettävissä myös tavallisissa maksamisen tilanteissa, kuten maksettaessa laskuja tilisiirtoina, maksettaessa ostoksia kivijalka- ja verk-kokaupoissa sekä siirrettäessä rahaa yksityishenkilöltä toiselle. Näin ollen on välttämätöntä, että CBDC-tilijärjestelmä on liitetty osaksi erilaisiin maksujärjestelmiin.

Digitaalinen keskuspankkiraha tuo mukanaan ilmiselvien hyötyjen, kuten raha- ja maksujärjestelmän tehokkuuden ja luotettavuuden, käteisen määrän vääjäämättömän merkityksen laskun ja erityisesti teknologisessa kehityksessä mukana pysymisen, lisäksi myös muita merkittäviä etuja. CBDC mahdollistaisi myös niiden ihmisten, joilla ei ole tiliä liikepankissa, pääsyn maksu- ja talletusjärjestelmien piiriin (globaalisti on yhä merkittävä määrä ihmisiä, joilla ei ole pankkitiliä eikä näin ollen mitään kytköstä sujuviin ja luotettaviin maksu- tai talletusjärjestelmiin). Tällä olisi iso vaikutus tasaarvoon ja eriarvoistumiskehi-tyksen pysäyttämiseen. CBDC voisi merkittävästi vähentää korruption tai muun rikollisen toiminnan mahdollisuuksia. Harmaa talous saataisiin paremmin verotuksen piiriin. Rahan väärentäminen tulisi mahdottomaksi. Lisäksi kasvaisi keskuspankkien ”seigniorage-tulo”, eli keskuspankin se tuloerä, joka muodostuu rahan luomisen kustannuksesta suhteessa sen nimellisarvoon. Setelien ja kolikoiden osalta tuo kustannus on niiden painamisesta aiheutuva kustannus. Elektronisen rahan osalta kyseessä oleva kustannus on sähkönkulutus. Tässä luonnollisesti oletetaan muiden tekijöiden pysyvän ennallaan.

Toki digitaalinen keskuspankkiraha jättää meille myös paljon kysymyksiä ja uhkiakin. Yksi keskeisimmistä uhkista lienee yksityisyyden suojan säilyminen. Miten järjestelmä takaa sen, ettei meistä ja tekemistämme transaktioista siirry tietoa eteenpäin yhtään sen enempää kuin maksujen välittyminen vaatii. Tämä uhka anonymiteetille on ilmeinen erityisesti autoritaarisissa valtioissa, kuten Kiinassa tai Venäjällä.

Kun käytämme maksamiseen käteistä, emme ole riippuvaisia teknologiasta, verkkoyhteyksistä tai päätevälineistä. Toisena keskeisenä uhkana onkin, että virtuaalista tai digitaalista keskuspankkirahaa käytettäessä väistämättä olisi kirjauduttava sähköiseen järjestelmään. Koska maksuja pitää pystyä tekemään monissa erilaisissa olosuhteissa, tulee myös offline-maksamisen mahdollistaminen olla osa digitaalisen keskuspankkirahan infrastruktuuria.

Kolmas mahdollinen uhka on se, miten digitaalinen keskuspankkiraha vaikuttaisi liikepankkeihin ja niiden koko liiketoimintamalliin. Se, että jatkossa olisi mahdollista hoitaa kaikki, tai ainakin yksinkertainen maksu- liikenne suoraan keskuspankin kautta, vaikuttaisi varmasti pankkien asiakkuuksiin ja voisi joissain tapauksissa mahdollistaa jopa kokonaan asiakkuudesta luopumisen. Yleisön talletukset liikepankeissa ovat yhä yksi tärkeimpiä rahoituksen hankintatapoja liikepankeille. Keskuspankeilla ei kuitenkaan ole mitään syytä horjuttaa toimivaa järjestelmää esimerkiksi kotitalouksien tai yritysten luototuksessa, eivätkä ne edes halua olla luotottajan roolissa. Tämä asia nousee varmasti keskusteluun voimakkaasti lähiaikoina, mutta tuskin digitaalisen keskuspankkirahan vaikutus rahoitusliiketoimintaan on mitenkään järisyttävä.

Keskuspankkien digitaalisen rahan ja kryptovaluuttojen välillä on siis selvä ero. Digitaalisella keskuspankkirahalla on hyvin vähän tekemistä virtuaalivaluuttojen kanssa. CBDC ei ole uusi valuutta, vaan valuutan (euron, kruunun tai dollarin) digitaalinen ilmenemismuoto. Selvemmin tämä käy ilmi siitä, että digitaalinen valuutta on valtion tai valtiollisen toimijan takaama maksuväline, jolle viime kädessä kysynnän luo verotus – verot voi aina maksaa virallisella valuutalla, myös digitaalisella. Kryptovaluutalta tällainen mahdollisuus puuttuu. Digitalisella valuutalla tai keskuspankkirahalla olisi myös heti käytännön merkitystä rahataloudessa. Se olisi siis vain yksi arkinen maksuväline muiden joukossa. Kryptovaluutoille ei laajaa maksuvälinemerkitystä ole, ainakaan toistaiseksi, rahan vaatimien ominaisuuksien puuttumisesta johtuen syntynyt.

Vielä lopuksi voisi mainita digitaalisen keskuspankkirahan mahdollisuudesta toimia rahapoliittisen elvyttämisen välineenä. Erityisesti kehittyneiden maiden keskuspankit ovat nykyisissä elvytystoimissaan törmänneet nollakorkorajoitteeseen, eli korkoja ei voi laskea huomattavasti negatiivisiksi tuottamatta merkittäviä haittoja joillekin toimijoille. Myös ostoohjelmien määrä ja kohdentuminen rahapoliittisena elvytysvälineenä on saanut osakseen merkittävää kritiikkiä. Digitaalinen keskuspankkiraha ja kansalaisten suora pääsy keskuspankkitileihin mahdollistaisi suoran rahaelvytyksen eli niin sanotun helikopterirahan jakamisen helposti ja näppärästi.

Teksti: Jyri Suonpää & Kuva: Alec Favale/Unsplash